Tilasin elokuvan nimeltä Hachiko seedeeonilta ja rakastuin muutaman minuutin katselun jälkeen. Musiikki, tunnelma, käsikirjoitus ja Lasse Hallströmin pettämättömän traaginen ohjaus kantoivat minut matkalle surullisiin ja onnellisiin tuntemuksiin, jotka purkautuivat puolentoistatunnin pituisena rauhoittavana itkuna. Viimeksi muistan vetistelleeni vastaavasti Pearl Harborin ensi-illassa teini-ikäisenä, enkä usko näkeväni silmiäni enää ikinä yhtä punaisina jonkin elokuvan aiheuttaman tunneryöpyn vuoksi.
Elokuva kertoo ihmisen ja koiran välisestä lojaaliudesta - tiedän, kuulostaa ihan perus hollywoodpannukakulta, mutta tämä elokuva perustuu tositapahtumiin (joo, öh sekin kuulostaa hollywoodpannarilta). Richard Gere näyttelee miestä, joka kulkee työmatkansa junalla. Eräänä iltana kotimatkallaan hän löytää akita-koiranpennun rautatieasemalta ja sattumusten kautta vie sen kotiinsa turvaan. Tästä alkaa jokaisen katsojan tunteisiin pureutuva tapahtumasarja, joka myös naurattaa mutta myös itkettää.
Musiikki on erittäin merkittävässä roolissa kyseisessä draamassa ja innostuinkin taas kerran tulkitsemaan elokuvamusiikkia pianolla. Soundtrackit ovat jotenkin ovelan hienon kuuloisia, mutteivät kovin haastavaa soitettavaa, eli juuri sellaista ihanaa fiilistelyä.
En voi muuta sanoa kuin että "SUOSITTELEN LÄMPIMÄSTI!" Tämä ei siis ole vain paremmalle sukupuolelle suunnattu rahastusleffa, vaan jotain sellaista, jonka jokaisen tulisi nähdä ja kokea.
Voiko joku kivisyrän vastustaa tätä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti