Lapsuudessa meidät kahlitaan toimimaan tietyllä tavalla. Tämä kahle ei usein ole ollenkaan huono asia, vaan se pitää meidät ruodussa ja sitä kautta opimme käyttäytymään tietyissä tilanteissa ja ympäristössä. Tätä kahletta voisi kutsua "kasvatukseksi". Jokainen kasvattajansa jälkeläinen käy läpi tämän vaiheen - halusipa tai ei. Eikä kyse ole suinkaan jokaisen vanhemman kohdalla halusta kasvattaa lasta tiettyyn suuntaan, mutta valitettavan tai kiitettävän usein lapsesta tulee vanhempiensa kaltainen.
Lapsen varttuessa aikuiseksi hän sisäistää tietyn identiteetin, tietyt toimintatavat ja tietyt uniikit piirteet. Miksi sitten kaikkien aikuisten haluttaisiin olla samanlaisia? Sinun oletetaan käyvän koulusi kiltisti, nopeasti ja hyvin. Sen jälkeen vuorossa olisi auto, asunto ja lapsi. Valmistumisen jälkeen voisi myös tehdä sellaisen yllättävän vedon, että rupeaisi rakentamaan uraa - pohjalta lähtien, sitä ylennystä odottaen. Miksi myös vanhempamme alkavat odottaa meidän toimivan niin kuin he itse ovat toimineet, vaikkeivät edes itse olisi olleet onnellisia?
Tunnetko montaa henkilöä, jotka ovat suunniteleet uransa sen perusteella, missä ovat oikeasti lahjakkaita? Niin, en minäkään. Serkkuni on taidemaalari. Hän valitsi tiensä lahjakkuutensa perusteella. En väitä etteikö hänellä olisi ollut vaikeaa alkutaipaleellaan. Suomi on ehkä yksi taidetta vähiten arvostava maa. Serkkuni on nyt yli kolmekymppinen. Hänen jokainen näyttelynsä myydään loppuun ja suurin osa tauluista myydään jo ennakkoon, ennen näyttelyn avajaispäivää.
Miksi itse kahlitsemme itsemme tekemään asioita, joista emme saa intoa, onnellisuutta tai iloa? Haluaisin haastaa jokaisen tämän tekstin lukeneen tekemään itselleen suunnitelman, jonka haluaisi toteuttaa jos mikä tahansa olisi mahdollista. Siis jos sinulta itseltäsi kysyttäisiin....
Kuva: www.liukoinen.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti