Egoilu

Ihmisillä on kummallinen taipumus lokeroida itsensä ja muut ihmiset tiettyyn arvojärjestykseen taloudellisen menestyksen ja ulkoisten kulissien perusteella. Meille on opetettu, että opiskelua, työpaikkaa, ahkeruutta, autoja, vaatteita ja kodinkoneita tulee tavoitella. Meitä muistutetaan jatkuvasti, että nämä asiat ovat tärkeitä elämässä. On hienoa, että ihmisellä on elämässään tavoitteita, mutta omat tavoitteeni ovat ainakin vaihtuneet täysin erilaisiksi viimeisen vuoden aikana.


Keskustelin omaan egoon liittyvistä asioista erään kauppakorkeakoulussa opiskelevan tuttavani kanssa ja hän kertoi minulle mielenkiintoisen esimerkin ensimmäiseltä opiskeluvuodeltaan. Hän kertoi, kuinka silloin joulun tienoilla oli tullut puheeksi kesätyöpaikat. Hänen silloinen kesätyötoiveensa oli satojen muiden tavoin pankki. Hän myönsi rehellisesti kuvitelleensa itsensä röyhistelemässä pankissa puku päällä ja haaveilleensa työtoverieden yhteisistä illanistujaisista, jolloin hän voisi myös julkisesti näyttyäytyä pankkikavereidensa kanssa ravinoloissa ja kapakoissa ja esitellä tuntemattomille olevansa kauppakorkeakoulun opiskelija ja nyt töissä pankissa. Naureskelimme leveästi tälle naiville, egokeskeiselle unelmalle. Voisihan sitä muutenkin mennä kävelemään puku päällä kaupungille ja tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi.

Näinkö se olikin..?

On outoa, että ihmiset kuvittelevat muidenkin ihmisten automaattisesti arvostavan tällaisia asioita. Vaikka toimitusjohtaja Kokkolan Pentti ajelisi seitsemänsatasella bemarilla ja kuvittelisi muiden huomaavan tämän, näin ei todellisuudessa kuitenkaan usein kävisi. Autoista kiinnostuneet ihmiset saattaisivat kääntää katseensa, mutta kääntäisitkö sinä?


Näillä omaa egoa nostavilla seikoilla et voi saada pysyvää onnea. Ei se kauaa lämmitä, että olet päässyt Fortumille töihin, sillä et ikuisesti törmää ihmisiin, jotka arvostavat sinua statuksesi perusteella. Entä jos elämässäsi sattuu jotain vakavaa? Kuinka paljon saat silloin tyydytystä kulisseistasi?


Olen herännyt näkemään sen, mitä vanhempani minulle ovat lapsena opettaneet, miten he ovat minut kasvattaneet. "Tärkeintä on mitä ihmisellä on sisällään" ja "Raha ei tuo onnea" ovatkin alkaneet kuulostamaan joltain muulta kuin pelkiltä kliseiltä. Tärkeintä elämässä on rakkaus, intohimo, itsensä löytäminen ja lopulta itsensä toteuttaminen.


Egoon liittyvät asiat eivät enää vaikuta minuun. Vaikka tuttavani selittäisi kuinka hienon työpaikan hän on saanut tai kuinka hänellä on rahaa ostaa kaikkea mitä haluaa, en tunne kateutta. Tunnen onnellisuutta siitä, että hän on tyytyväinen elämäänsä, mutta tunnen myös turhautumista, miksi hänen tarvitsee minulle näitä asioita selittää. En minä arvostele ihmisiä heidän statuksensa perusteella. Arvostan heitä sen perusteella, mitä he saavat minut tuntemaan. 

I've learned that people will forget what you said, people will forget what you did, but people will never forget how you made them feel. 


Tämä kaunis lause on blogista Dear Pai, joka keroo nuoren naisen elämästä (tällä hetkellä) Madridissa, jossa hän toteuttaa omaa intohimoaan, tanssia.

kuva Ballerina Projectin facebook-sivulta

Palattakoon vielä pohtimaan mitä varten ihmiset keskittyvät pinnallisiin, omaa egoaan pönkittäviin asioihin. He saavat rutkasi itseluottamusta ja itsetyydytystä, kun joku menee kehumaan heitä asioista, joita he ovat saavuttaneet. Eihän se kovin pahalta tunnu, kun sukulaisesi ja vanhempasi ovat ylpeitä siitä, että ole saavuttanut tietyn stautksen elämässä. Lopulta kuitenkin siihen turtuu. Kulissit ovat kuin keisarin uudet vaatteet - sitä kuvittelee saavuttaneensa jotain, vaikka kaikki olikin vain loppujen lopuksi elämän kannalta toisarvoista egoa kasvattavaa soopaa. Mitä ihminen tekee rikkauksilla, siistillä sisätyöllä, kalliilla kengillä tai setelipidikkeellä? Mitä hän tekee niillä jos hänen elämästään puuttuvat rakkaus ja intohimo ja jos hän ei edes tunne itseään, eikä oikeastaan edes tiedä, mitä elämältä haluaa. Yhteiskunnallisesti kelpo status on loppujen lopuksi helppo saavuttaa, mutta elämän syvempiä asioita joudumme repimään rinnastamme raivolla ja kipeydellä. Ei ole helppoa saavuttaa tilaa, jolloin ei tunne enää ollenkaan sosiaalisia paineita - jolloin puhtaasti voi olla vain itsensä ja tehdä juuri niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Siihen olotilaan haluan vielä joskus päästä.


Sain erään ajatuksen asian tiimoilta. Olisi ehdottomasti erittäin mielenkiintoista kuvata sellainen dokumentti, jossa ammattinäyttelijä esittää erilaisia elämänkohtaloita. Hänet puetaan ja hänelle keksitään tietty elämäntarina ja hän lähtee kiertänään vaikkapa pubeja kameramiehen kanssa. Olisi mielenkiintoista nähdä miten ihmiset, jotka hänen kanssaan keskustelevat käyttäytyisivät aina tietyn roolihahmon kanssa.

Siihen ne jalustat sitten loppuivat... then what?

.